Jos toimeen tartutaan

Rentouttavan ja tyystin erilaisen viikonlopun jälkeen on ollut todella työlästä palata arkeen. Ensimmäiset päivät tuli kärvisteltyä ankeissa ellei peräti synkissä tunnelmissa. Vasta eilen illalla tuntui ensimmäisen kerran hyvältä ajatella töihin menoa ja kotitöitä. 

Juurekset nostettiin maasta jo aikapäiviä sitten, vaan kuinkas kävi, homma jäi puolitiehen, kun ei ollut viitseliäisyyttä jatkojalostaa satoa. Ämpärillinen juureksia seisoi kellarikerroksen portaikossa ja osui silmään aina ohi kulkiessa. Vähän aikaa vielä niin nahistuvat kompostikelpoisiksi, ajattelin.

Perinteisesti juurekset ovat päätyneet jouluna rosolliin, mutta koska tänä vuonna juhlapyhät ollaan reissussa, en tarttunut toimeen. Tänään sitten iski virtapiikki. Säilöin punajuuret, kuorin porkkanat ja keitin viimeisen satsin sosekeittoa. Nyt on hyvä mieli, kun sato on hyödynnetty ja tulevana viikonloppuna saa keskittyä pihatöihin, nimittäin haravointikin on alkutekijöissään…

Putki poikki

Viikot vilistävät kuin luotijuna. Tunnit loppuvat kesken juuri silloin, kun voisi siirtyä velvoitteista omiin juttuihin, tai jos eivät lopu niin on muuten veto pois. Siksi pitkä viikonloppu Turussa oli enemmän kuin tervetullut. Varsinainen syy kaupungissa oloomme oli Pienoisrautatiepäivät, mutta muunlaista kulttuuriakin yritimme lomaseemme mahduttaa. Lähdimme matkaan perjantaina puoliltapäivin, minulla kun oli vapaapäivä ja puolisonikin saattoi typistää työpäivästään, siispä jo junassa laadimme tarkemmat ajanvietesuunnittelemat.

Mennäkö elokuviin, teatteriin vai konserttiin? Elokuvailta jäi ensimmäisenä pois laskuista, koska samat filmit voi katsoa kotikulmillakin. Teatteri tarjosi Kakola-rockmusikaalia ja Turun filharmoninen orkesteri venäläisiä ja tanskalaisia säveliä. Ajattelimme, että syksy on tarpeeksi pimeää aikaa ilman raskaita soundeja ja vankiladraamaakin, joten valitsimme konsertin.

Turun 1950-luvulla rakennettu konserttitalo on sympaattinen paikka, aikansa lapsi, mutta toimiva ja esteettömyydessään esimerkillinen. Peruslippu kaupunginorkesterin esitykseen oli kaksi euroa halvempi kuin Tampereella, mutta narikasta ja käsiohjelmasta joutui maksamaan. Konserttietikettikin erosi joiltain osin Tampereen vastaavasta. Esimerkiksi alkuaplodit annettiin myös lavalle omaan tahtiinsa saapuville soittajille eikä vain konserttimestarille, kapellimestarille ja solistille. Mikäs siinä, suosiota sopii osoittaa, tosin viimeisille saapujille taputukset olivat jo nolosti hiipuneet. Yleisön joukossa oli paljon lapsia ja nuoria, mihin varmasti vaikutti viimehetken halpa opiskelijahinta: konserttiin kolmella eurolla! Kaikki illan teokset olivat minulle uusia tuttavuuksia, Prokofjevia, Nielseniä ja Sostakovitsia, mutta sen verran oivallisia, että olisin valmis kuulemaan ne uudestaan. 

Viikonlopun muu ohjelma koostui pääosin Pienoisrautatiepäivistä ja peeärrästä Veturimuseon osastolla, tosin lauantaina häippäsin reiluksi kahdeksi tunniksi shoppailemaan ja sunnuntaina viivähdin kullan kanssa messun verran kansallispyhäkössä. Ostosreissu tuli halvaksi, antiikkiliike, jonka ikkunassa olin bongannut vanhan lasitölkin (mainio sipulien säilytykseen), oli kiinni, ja Nanson outletistäkin löytyi vain syksyiset sukkikset. Kirkkoreissu sen sijaan antoi enemmän kuin otti. Holveissa kaikui taivaallisesti niin ihmisääni kuin urkumusiikki saaden sielun kielet värähtelemään, sen sijaan puheista en jaksanut perustaa. Käyttävät muuten eri messusävelmäsarjaa kuin meilläpäin. Katsoin parhaaksi olla hiljaa, koska en viitsinyt kaivaa nuotteja virsikirjan liiteosasta ja ilman laulaminen olisi ollut silkkaa hakuammuntaa. Kertaamisen paikka. 

Viikonloppu oli kaikella tapaa onnistunut. Mikäs on hyvän talkooporukan kanssa heiluessa. Kun vielä virallisten kuvioiden jälkeen yhdessäoloa jatkettiin kera syömisen ja juomisen, rentoutuminen oli taattu. Vaikka osastomme anti koostui lähes yksinomaan myytävistä kirjoista ja valkokankaalle heijastetusta valokuvakoosteesta oikeiden veturien kanssa touhuamisesta, monella seuratoverilla on kotona oma pienoisratansa. Ja jälleen yksi koki herätyksen. Eikö mitä, siinä alkoi omatkin sormet syyhytä. Heti kotiin päästyä ei auttanut kuin mennä nettiin ja uppoutua pienoisrautateiden maailmaan. N-mittakaava on näppärä pienuutensa vuoksi, rata mahtuu vaikka matkalaukkuun, joskin koko lisää myös vaikeusastetta, toinen huono puoli on valmiin kotimaisen kaluston puuttuminen. Mikään alppiratasysteemi ei innosta ja ulkomainen kalusto istuu tökerösti suomalaiseen maisemaan, paitsi jos lähtee kehittelemään liikkuvaa pienoismaailmaa puhtaasti fantasiapohjalta. No juu, haaveilla aina sopii, kunhan ensin saisi vanhatkin harrastuksensa elvytettyä.

Taide-elämyksiä

Sateista syksyä on elähdyttänyt muutama vertaansa vailla oleva taide-elämys. Syyskuun viimeisenä lauantaina puolisoni viettäessä päivää turvallisuusmessuilla Lahdessa, minä matkustin Helsinkiin. Kun putkahdin aseman ovesta kaupungin puolelle ja suuntasin askeleeni kohti Ateneumia, jouduin toteamaan, etten ollut ainoa, joka mieli Schjerfbeckin maalauksia katsomaan. Valtaisa jono kiemurteli Makkaratalolle asti. Marssin jonon hännille lähes liikuttuneena. Tietäisipä Helene, miten ihmiset kilvan jonottavat hänen näyttelyynsä. Ja jostain nousi varmuus: hän tietää, tiesi jo eläessään luovansa suurta ja ainutkertaista. "Viisas ja määrätietoinen" kirjoitti Edelfelt nuoresta lahjakkuudesta. Kuitenkin myytti kärsivästä, väärin ymmärretystä ja mieskollegoiden varjoon jääneestä taiteilijasta elää sitkeässä. Toki elämä kolhi, oli lonkkavamma ja muuta sairautta, pettymyksiä ihmissuhteissa ja luomisen tuskaa. Vetäytyminen julkisuudesta oli omiaan lisäämään mielikuvaa hauraasta taiteilijasielusta. Hauras, mutta vahva. Schjerfbeck tiesi lahjansa, uppoutui taiteen tekemiseen ja omintakeisen, tänä päivänä satojatuhansia ihmisiä taulujensa äärelle liikuttavan, tyylinsä hiomiseen. Luominen on silkkaa työtä, "kuvat kehittyvät kuvista", mikä näkyi näyttelyssäkin, kymmeniä malleja ja satoja luonnoksia sekä kopioita ja tulkintoja maailman taiteen mestariteoksista. Upea näyttely, joka on esillä vielä tämän viikon.

Helene Schjerfbeck: Hopeataustainen omakuva, 1915.

Ihmispaljouden ja sykähdyttävien maalausten jälkeen marssin musiikkitalon rauhaan, söin keittolounaan ja tutkin levykaupan antimia. Tallis Scholarsin levy ilmaisi halunsa tulla kokoelmiini, mutta vaiensin sen kutsun ja jatkoin matkaani MP-myymälään, josta ostin ”taistelijan jalkineet”. Kotona kullan kanssa naureskeltiin moiselle nimelle. Ilmeisesti laatu ei enää myy, koska Sievin valmistamat armeijan maihinnousukengät ovat saaneet testosteronia tihkuvan markkinointisilauksen.

Tuoreempi taidepläjäys on viime perjantailta, kun viikonloppu polkaistiin käyntiin Tampere Filharmonian konsertissa. Ohjelmisto oli varsin mielenkiintoinen. Soitannon kulkua en tänne kirjaa, koska kulta selostaa sen tyhjentävästi blogissaan. Jos oli tavanomaisesta poikkeavaa musisointia niin toki perussinfonian ystävätkin saivat nautiskella muutaman osan verran. Vanhemmiten huomaan kaipaavani särmää myös klassiseen musiikkiin, populaaripuolella se on aina ollut selviö, tosin riittävän vanha musiikki kelpaa sellaisenaan ja on sekin mielimusiikkiani, selkeää, puhdasta ja yksinkertaista. Mitään atonaalista sekamelskaa en ole vielä uskaltautunut livenä kuuntelemaan. Joskos siinä menisi raja? Riitasointujakin kuuntelee, kunhan sävellajista on edes hetkittäin tuntuma.