Kevättä ilmassa

Vanha kansa lupaa kevättä kynttelistä, ehkä niin valoisuuden puolesta onkin, mutta kolme viikkoa pyhäpäivästä kului ennen kuin aurinko suostui sulattamaan lämpötilan lähelle nollaa. Heti kun pakkaset väistyivät, kissoilla alkoi karvanlähtö. Järkyttäviä määriä pehmeää aluskarvaa irtoaa kammatessa, eikä sekään auta, vaan tuota sähköistä villaa riittää runsain mitoin myös sohvalle ja vaatteisiin. Ilmastointiteippi on hyvä apu vaatteiden siistimisessä, mutta työ on tehtävä juuri ennen lähtöä.

On sitten hiihtokausikin puolivälissä, kun 500 km meni iltalenkillä rikki. Ei vaineskaan. Ei hiihdossa saa olla pakonomaisia tavoitteita, ei ajan eikä kilometrien suhteen, vaan sen verran hiihdetään, kun hyvältä tuntuu. Puolisoni on kuninkuusmatkan edellä, koska flunssa piti minut ladulta pois kolme kertaa ja lorvikatarri kaksi. Kilometrisaldo kasvaa vielä kuukauden päivät pitäen sisällään kahden viikon Lapin loman eli voinee puhua varsin hyvästä talvesta.

Pikku-Finlandia

Perjantain kevyt iltalenkki nosti tummia pilviä viikonloppusuunnitelmien ylle. Kotoisan kuntoradan latu oli pehmeä ja ohut kerros uutta lunta sai sukset lipsumaan, kunnossakin tuntui tapahtuneen notkahdus kolmen hiihdottoman päivän jälkeen. Että sellaisissa fiiliksissä kohti lauantain laturetkeä eli Finlandia-hiihdon lyhyttä karvalakkimatkaa. Säätieto lupasi Salpausselän maisemiin yöksi lumisadetta, päiväksi lauhtuvaa ja kovaa tuulta, joten pelkäsin pahinta.

Olen osallistunut harvakseltaan kyseiseen hiihtotapahtumaan, koska jokainen kerta on olosuhteiltaan ollut sen verran ankea, etten ole vähään aikaan halunnut lähteä itseäni kiusaamaan. Puolisoni on lykkinyt matkan kuusitoista kertaa ja selvinnyt sisulla jokaisesta kelistä, joita on toki vuosiin hyviäkin mahtunut.

Olin mukana vuonna 1997 ja 1998, jolloin lyhyempi matka oli 42 km ja sujuteltiin Lammilta Lahteen. Jälkimmäisellä kerralla järviosuuksilla oli vettä nilkkaan asti, joten minulle riitti viideksi vuodeksi. Vuonna 2003 uskaltauduin jälleen mukaan, kun lenkki oli lyhentynyt Lahden ympäristössä lykittäväksi 32 kilometriksi. Ja taas oli vastuksia matkalla samoin seuraavana yrityksenä vuonna 2006.

En ylipäätään ole massahiihtotapahtumien ystävä. Tuhatpäinen osallistujajoukko talloo ladun puuroksi - viime vuonna kunnollista latua ei ollut kuin nimeksi - reitillä on ruuhkaa ja välineet kalisevat, oman haasteensa tuovat vaikeat laskut, joissa pahimmassa ensiapuporukka päivystää mäen puolivälissä ja alla.

Mutta miksi lähdin tänä vuonna mukaan, vaikka viime vuoden Finlandia oli pelkkää suksilla sähläämistä? Ei kahta huonoa vuotta peräkkäin, ajattelin, eikä ollutkaan. Eilisestä menosta suorastaan nautti. Kun vielä otti levollisen asenteen, ei turhia ohituksia ja sykkeen nostatuksia niin matka taittui leikiten ja hyvillä mielin. Ja niin se vaan on, että lasku kuululle hiihtostadionille maaliin sykähdyttää aina. Suurin kiitos onnistuneesta päivästä kuuluu tietysti rakkaalle hiihtokaverille ja voidemestarille.

Soi siellä virret toisin

Viime perjantaina korviini kantautui suruviesti, joka löi varjonsa kuluneen viikon mielialoihin. Hieno kuoromies oli ystävänpäivänä poistunut keskuudestamme. Minulla oli ilo tuntea tuo lempeä ja ystävällinen herrasmies koko kuoronjohtourani ajan. Hän oli puolisonsa kanssa yksi tunnollisimmista kuorolaisista ollen aina paikalla harjoituksissa ja esiintymisissä eikä vain pätevänä laulajana vaan myös hengen luojana. Lämmin optimismi tarttui. Hän jaksoi kiittää ja kehua niin ”opettajaa” kuin kanssalaulajiaan ja aina vilpittömän aidosti. Pitkän elämänsä aikana lukuisissa kuoroissa laulaneelta tenorilta opin, miten tärkeää on kannustus ja positiivinen palaute. Eilisillä kinkereillä pappi mainitsi puheessaan, että ihmisen täytyy kuulla neljästi hyvää itsestään ennen kuin yksi ikävä tölväisy unohtuu. Toistakymmenvuotinen kuoroyhteistyö on kerryttänyt hyvää varastoon pitkäksi aikaa.

Sain kunniatehtävän laulaa siunaustilaisuudessa. Yleensä pystyn ammatillisella otteella karkottamaan kurkkuun nousevan palan, mutta tänään teki tiukkaa. Petri Laaksosen säveltämä laulu sujui kuitenkin kunnialla loppuun ja pieni äänen värähdys sai mennä tulkinnan piikkiin: ”Ota hänet vastaan - meillä on niin ikävä, ota hänet vastaan murheellisten ystävä. Ota hänet vastaan silta yli pimeyden, ota hänet vastaan syli rakkauden.”

Lukusijat

Kinkerit, lukukinkerit, lukuset, lukusijat, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vai liekö sittenkään rakkaalla? Alun pitäen kirkkolain velvoittamat kristinopin kuulustelutilaisuudet olivat monellekin kauhun paikka. Vieläkin, kauan jälkeen Jukolan aikojen, kuulee kinkerimuisteloita rippikouluun pyrkimisestä mahdottomine luku- ja ulkoläksyineen. Kinkerit kehittyivät aikoinaan keskiajan papiston ripitysmatkoista. Ei siis ihme, että väellä on ollut pelko puserossa ja ”tukka silmillä ettei synti näkyisi”. Tuo jälkimmäinen tuli tajunnanvirtaan eräästä osuvasta runosta.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin. Ennen oppivelvollisuutta lukukinkereillä oli merkittävä kansansivistyksellinen vaikutus. Nyt kun lukutaito opitaan koulussa ja uskon ABC rippikoulussa, kinkeriperinne on vääjäämättä tiensä päässä. Lukusijoja kuitenkin järjestetään etenkin maaseudulla. Ne eivät ole enää niinkään opetustilaisuuksia vaan eräänlaisia kylän vuosikokouksia, joissa vaihdetaan kuulumiset ja saadaan kahvin juonnin lomassa terveiset seurakunnan paimenelta, lukkarilta ja seurakuntasisarelta, ja ehkä myös syvällisempää mietittävää. Kinkereitä pidetään niin kodeissa kuin seurakunnan tiloissa. Tänään neljätoista takamusta kulutti seurakuntatalon tuoleja yhdessä viihtyen. Oli hyvä iltapäivähetki. Tästä jatketaan neljä kertaa kyliin ja koteihin.

Oi niitä aikoja

Tulipa katsottua Ylen Areenasta eilinen Silminnäkijä ja Väärennetty ruoka. Keittiössä minun ja puolisoni lapsuuden astiat hyllykoristeena kuin muistuttamassa vanhoista hyvistä ajoista, jolloin ruoka oli vielä ruokaa. Tieto lisää tuskaa. Tänään ruokakaupassa ahdisti eikä koriin päätynyt kuin vihanneksia, luomumaitoa ja kissanruokaa.

Lähtemisen vaikeus

Liikunta on monessa mielessä haasteellista eikä vähiten vaihtelevan ryhtymiskynnyksen vuoksi. Toisinaan lenkille lähtee kuin luonnostaan, toisinaan aikomus menee pelkäksi verukkeiden keksimiseksi. Kuitenkin jos ja kun itsensä saa ulos, lähteminen palkitaan. Hyvä olo tulee useimmiten jo lenkillä, huonona päivänäkin viimeistään kotiin tultua. Eli koskaan ei ole reippailun jälkeen harmittanut paitsi kaksitoista talvea sitten, kun mukku mäessä mursi nilkan ja lopetti hyvin alkaneen hiihtokauden tammikuussa.

Tänään lähtöyskähtelyyn oli syynä kiristyvä pakkanen, joka meni ensimmäistä kertaa hermoihin. Aamulehden sääkartta lupasi Pirkanmaalle oikeaa hiihtäjän unelmaa, aurinkoista pakkaskeliä kolmellatoista asteella ja niin ehkä olikin päiväsydännä, mutta pian alkoi kylmeneminen, joka tuoksui ilmassa ja tuntui jäsenissä asti. Kotiuduttiin töistä viideltä ja välipalan ja hiihtovermeiden virittelyn jälkeen pakkasmittari hipoi jo kahdeksaatoista. Otti päähän. En lähde. En satavarmasti lähde. Ja lähdin kuitenkin. Onneksi on kotona hiihtokaveri, joka tarvittaessa tsemppaa ja osaa vetää oikeasta narusta. YYA-sopimus on tietysti molemminpuolinen, joskin minä olen tänä talvena tarvinnut lähtöapuja useammin. Kun päästiin kotiin, pakkasta oli yli 20 astetta ja varpaat jäässä. Mutta kannatti.

Petos lautasella

Viikonloppulukemisena ruotsalaisen Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa, väärentämättömän ruoan opas, joka on suoraa jatkoa hänen muutama vuosi sitten ilmestyneelle Petos lautasella kirjalleen. Pääosassa ovat lisäaineet, joita teollisesti valmistettuihin ruokiin tungetaan määrättömiä määriä. Tiellä kohti väärentämätöntä ruokaa tärkeintä on ohittaa pakkausten myyvät kuvat ja tekstit ja siirtyä suoraan tuoteselosteen tutkimiseen. Valitettavan usein sanat aito, kartanon, klassinen, kotitekoinen, säilöntäaineeton, luonnon, maalais-, mummon, oikea, perinteinen, tuore tai vanhan ajan ovat vain ruokatalojen keino luoda virheellinen mielikuva puhtaasta ja turvallisesta tuotteesta. Toinen käytetty kikka on viedä kuluttajien huomio epämääräisistä makeutusaine- ja lisäainelistoista korostamalla "ei lisättyä sokeria" tai "ei natriumglutamaattia". Ja kuluttaja luulee ostavansa terveystuotetta.

Kirja etenee aakkosjärjestyksessä eri tuotteiden epäkohtiin paneutuen ja vinkkaa, mistä löytyy aidot ja lisäaineettomat elintarvikkeet. Koska kirja on suomalaisiin oloihin muokattu, esimerkeissä seikkailee myös liuta tuttuja tuotemerkkejä. Mutta vilkaistaanpa.

”Oliivit ovat ensin vihreitä ja sitten, jos ne saavat olla puussa riittävän kauan, ne saavat erilaisia kauniita tummia sävyjä. Mutta huijausalalla ei ole aikaa antaa oliivien kypsyä vaan ne poimitaan, kun ne ovat vielä vihreitä. Ensin ne pannaan lipeäkylpyyn. Sen jälkeen ne käsitellään hapolla, joka muuttaa värin. Seuraavassa vaiheessa musta väri tasoitetaan rautaglukonaatilla E579. Pastöroinnin jälkeen ne enää pakataan purkkeihin ja myydään pahaa-aavistamattomille kuluttajille. Kovin suuri yllätys ei ole, että Rainbow'n, X-tran ja Euro Shopperin mustat oliivit on valmistettu tällä tavoin, mutta sama pätee arvostettuihinkin tuotemerkkeihin. Pirkan mustat kreikkalaiset Kalamata-oliivit ja Pirkan Luomu vihreitä ja mustia oliiveja eivät sisällä rautaglukonaattia.”

Oliivien lisäksi kirja paljasti monta muuta järkytystä, joita pahaksi onneksi löytyy myös omasta ruokakaapista. Kikkomanin vähäsuolainen soijakastike ja Linkosuon grillimaustetut ruissipsit on molemmat ostettu terveellisyyden nimissä - vähän suolaa ja paljon kuitua - sen enempää miettimättä, mitä muuta tuotteet sisältävät. Syntyikin ajatus lisäaineettomasta viikosta. Koska moinen edellyttää tarkkaa suunnittelua ja perehtymistä tuoteselosteisiin sekä mahdollisesti vaalean leivän leipomista itse, kokeilu on paras sijoittaa loma-aikaan ja mieluiten kesään, jolloin puhdasta ruokaa pukkaa myös omasta pihasta. Sitä odotellessa kohti lisäaineettomampaa elämää.

Kuva: Atar Kustannus

Ekopuuvillaa

Aikamoinen katastrofi ympäristölle on puuvillan teollinen viljely, jossa käytetään erilaisia kemikaaleja useasta sadasta grammasta lähes kiloon yhtä kuitukiloa kohti. Rikkakasvien, tuhohyönteisten ja kasvitautien torjunta-aineiden lisäksi pelloille levitetään ennen sadonkorjuuta pensaiden lehdet kuivattavaa myrkkyä, jotta koneellinen korjuu onnistuisi. Eikä siinä kaikki, matkalla kankaaksi tai neuleeksi kuitukilo vaatii vielä kasapäin muita kemikaaleja ja hehdoittain vettä.

Ostinpa vanulaput ja -puikot luomuna. Kärpäsen paska meressä. Niinpä. Vaikka meillä suositaan lähiruokaa, luomua ja reilua, ja kierrätetään kaikki mahdollinen, oikeita ekoihmisiä ei olla, koska tallissa hirnahtelee auto ja omakotitalon hulppeat asuinkuutiot lämpiävät sähköllä. Pikkuporvarillista viherpiiperrystä vain. Wannabe autoton mökin akka, puuhellan, pönttöuunien ja puuceen kuningatar, jonka hiilijalanjälki painautuu maahan kevyesti kuin keijun. Kyllähän askeettinen elo kesällä luontuisi, mutta näillä pakkasilla… hohhoijaa, varmasti tulisi vesivessaa ja sähköpattereita ikävä. Mutta sitä tässä yritän sanoa, että oikeasti tarpeellista on vain vähän. Elämä on valintoja ja valintojensa kanssa kannattaa olla kaveri. Jos olen valinnut viherpiiperryslinjan, hyvä, olen siitä ylpeä ja teen parhaani valitsemallani tiellä. Mitä vanulappuihin ja kärpäsen jätöksiin tulee, niin löytyy kaapista muutama ekopuuvillavaatekin by Globe Hope, The Earth Collection ja Gudrun Sjödén, ne lienevät himpun verran merkityksellisempää kategoriaa.

Mental training

Fluorilakan tympeä maku suussa kotiuduin juuri hammaslääkäristä hammaskiven verran kevyempänä. Valmistauduin käyntiin käymällä tilanteen vaihe vaiheelta etukäteen läpi ja vakuuttamalla itselleni, että hienosti menee. Kun vuoroni tuli, olo oli tyyni ja levollinen, aivan toista kuin edelliskerran alun kauhunhetket. Tarkastuksen yhteydessä purukalustosta otettiin röntgenkuvat piilevien reikien varalta ja tietysti yksi korjattava kiusankappale löytyi. Kysymys ”puudutetaanko” oli saada paniikinhallintapasmat sekaisin. Lyhyen keskustelun jälkeen valitsin toimenpiteeksi alkuperäissuunnitelman mukaisen hammaskiven poiston, koska en tietenkään ollut älynnyt ”treenata” paikkausta varten. Liekö tyhmästi valittu, mene ja tiedä. Täytyy vain toivoa, ettei hammas ala oireilla ja ettei ainakaan lomalla. No, luotetaan, että pysyy hiljaa vielä kaksi kuukautta, kun on jo kuukausia pysynyt.

Mutta nyt siis sain vahvistavan kokemuksen siitä, että pystyn hallitsemaan pelonsekaisen mielikuvitukseni ja ettei hammaslääkärin imuriin tai muihin instrumentteihin tukehdu. Mitä jännittämiseen tulee, en ole sellainen, että murehtisin asioita viikkoja etukäteen, päivää paria ennen ehkä muutama vatsaa kouraiseva ajatus, yleensä syke nousee vasta tilanteen koittaessa, ja siihen taas auttaa mentaalitreenaus.

Minä vuan tiskaan astijoita

Parhaillaan vietetään valtakunnallista Luonto- ja ympäristöviikkoa, joka tänä vuonna keskittyy vapaaehtoistoiminnan ja luonnon hiilivarastojen suojelun esillä pitämiseen. Sen kunniaksi ajattelin listata joitain taloutemme ekovinkkejä, jollaiseksi eilisen pakastimen sulatuspuuhankin voi laskea.











Toissa viikolla työmaan kahvihuoneessa katse osui tiskiainepulloon tai oikeammin sen kyljessä kirkuvaan varoitusmerkkiin. Että sellainen myrkky. Meillä ei noita ylikansallisia ”hellävaraisia” ole koskaan käytetty eikä tulla käyttämään. Käsitiskin teki pitkään kirkkaaksi kotimainen Astis, mutta ilmeisesti sen valmistus on lopetettu, koska kaupat ovat tarjonneet jo puoli vuotta eioota. Joulukuussa meni viimeinen tippa.

Kaupan pesuaineviidakossa pähkäilyn jälkeen päätin "olla hyvä” ja ostaa oikean ekopesuaineen alan liikkeestä. Litrahinta oli melkoinen, mutta hyvän mielen lisäksi tuli kaupanpäälle aimo annos tiskitehoa. On parhaimmillaan kuumassa vedessä ja rasvaiseen tiskiin tarvitsee ekstra-annostelun, mutta raikas ja miellyttävä tuote. Tiskiharjasuosikki on jo kymmenen vuotta ollut wc-harjamainen puuvartinen luonnonkuituharja, joka on kuluneena helppo hävittää polttamalla, ja on mitä mainioin kapine kapeiden juomalasien pesussa.

Pakastaa

On kirpeästä pakkassäästä jotain hyötyäkin, pakastin on helppo sulattaa, kun sisällön voi kantaa suursiivouksen ajaksi ulos. Sulatan jäät pienehkön arkkupakastimen seiniltä noin kerran vuodessa. Sähkölasku pienenee ja samalla on helppo tarkistaa pakastimen sisältö ja kirjanpito.


Vuosia sitten kyllästyin siihen, että koskaan ei voinut olla varma, mitä jääkirstusta löytyy ja kuinka paljon. Kun muutaman kerran mylläsi sisällön ylösalaisin jotain hakiessa ja sitä jotain ei sitten ollutkaan, asiaan halusi energian ja hermojen säästämiseksi keksiä ratkaisun.

Merkitsen rasioiden kanteen sisällön ja pakastusvuoden, ruoka-annoksiin ja muihin lyhytkiertoisiin päivämäärän tarkkuudella. Tiedot rustaan ruutupaperille, josta käy ilmi myös rasioiden koko ja lukumäärä. Idea on, että käytetyt viivataan yli. Jotta homma toimisi lista on pakastimen vieressä ilmoitustaululla samoin kynä.

Viikonloppulomanen

Joensuun reissu onnistui mainiosti. Perjantai oli vapaapäivä, joten saatoin lähteä matkaan jo puoliltapäivin. Pikajuna oli lähtiessä myöhässä 20 min ja loppua kohti aina enemmän, joten VR:n ystävällisellä avustuksella Pieksämäellä oli hypättävä kumipyörille lopputulemana 80 minuutin myöhästyminen. Ajattelin hakea korvausta, vaikkei viivästymisestä mitään haittaa ollut, mutta uteliaisuuttani, että toimiiko homma todella. Siitä joskus lisää.

Joensuussa kirjoittauduin hotelliin ja ehdin huilia reilut pari tuntia ennen kuin kipaisin kadun yli kultaa asemalle vastaan. Hänen junansa oli myöhässä puoli tuntia. Nälkä kurni, mutta päätettiin sinnitellä pikkupurtavan voimalla hotelliaamiaiseen. Notkuvat aamupalapöydät kannustavat jo sinällään hotelliyöpymiseen eikä nytkään tarvinnut pettyä, kruununa paikalliset luomuherkut. Kunnon tankkaus ja kaupungin kulttuurikirjon kimppuun.

Carelicumissa oli näytillä kuulut Ravennan mosaiikit kopioina, näyttely joka oli sysäys puolisoni ehdotukselle viettää viikonloppulomanen Itä-Suomessa. Hänen perusteellinen selvityksensä mosaiikeista löytyy täältä. Jossain näyttelytekstissä kehaistiin, miten kopiot ovat oikeastaan parempi tapa tutustua mosaiikkeihin, koska kaikki yksityiskohdat ovat silmien edessä toisin kuin katsellessa holvien korkeuksiin. Totta virkkoivat. Pienenpienten lasipalasten miljoonat värit ja valon taittuminen niissä oli ainutlaatuista nähdä.

Mosaiikkien ja Carelicumin perusnäyttelyn karjalaisuuspläjäyksen jälkeen suuntasimme taidemuseoon, joka hämmästytti monipuolisuudellaan. Entisen lyseon kerroksista löytyi vaikka mitä. Oli persialaista mattoa ja kiinalaista keramiikkaa, kaapin päällä istuskeli itse buddha, ja kaikki sulassa sovussa hyvällä maulla valitun suomalaisen nykytaiteen kanssa. Ja suomalainen kultakausi sitten. Lähes jokaiselta tuon ajan taiteilijalta jotain, sokerina pohjalla Edelfeltin salaperäinen ja eteerisen viehkeä Virginie.

Tumma valaistukseltaan hillitty huone kutsui rauhoittumaan ikonien maailmaan. Pääosin suomalaisten nykytaitajien maalaukset olivat teknisesti loistavia, mutta koska pyhän kuvan oikein ympäristö lienee kirkko, jotain jäi puuttumaan, mitä ei edes taustalla soinut sakraalimusiikki pystynyt kompensoimaan. Ikonia ei koskaan signeerata, koska maalausprosessissa lähtökohtana on ajatus: en minä vaan minun kauttani. Ei näissäkään ikoneissa signeerausta ollut, mutta näyttelyluettelossa tekijän nimi. Kuitenkin erinomainen ikonografian ja maalaustekniikan esittely ikonimaalauksesta kiinnostuneille.

Ikoniteema jatkui modernina alakerran erikoisnäyttelyssä. Neitsythuorakirkko-teoksellaan kohua herättänyt taiteilija Ulla Karttunen yhdistää rohkeasti ja kantaaottavasti pyhän ja epäpyhän. Meikatut prostituoitujen näköiset naiset madonnan hahmossa saattavat närkästyttää, mutta samalla haastavat katsojan miettimään ja kyseenalaistamaan aikamme ilmiöitä. Oivaltavaa symboliikkaa kautta linjan, minkä olisin toivonut näkyvän myös teosten nimissä. Äkkiseltään pinnalliselta tuntuneet popteokset olivat syvällisemmästä päästä talon antia.

Ja sitten se Parviainen. Portaikossa monta valtavaa symbolistista teosta, jotka eivät pettäneet. Taiteilijan erikoisnäyttely tulossa keveemmällä, joten taitaa tulla toinenkin Joensuun reissu. Museon myymälästä ostin herran elämänkerran samoin näyttelytarjouksessa olleen Karttusen.

Hengenravinnon jälkeen alkoi olla nälkä, ei vielä kovin suuri kiitos runsaan aamupalan, mutta sen verran, että ruokapaikan etsiminen kävi ajankohtaiseksi. Ajateltiin ensin Heseä pikaruokineen, mutta päädyttiin Rosson ruuhka-ajan slowfoodiin. Pestolla kansainvälistetty muikkupizza piti nälän kotiin asti.

Pohjois-Karjalaan

Viime viikolla kulta selaili salamyhkäisenä VR:n aikatauluvihkoa. Kysyin oliko tulossa työkeikka rataverkon varteen, vaan ei ollut, sen sijaan kaino ehdotus viikonloppureissusta Joensuuhun. Olin heti valmis. Syyslomalla selvittelin itsekin kyseisiä junayhteyksiä, kun hoksasin, että itärajan tuntumassa voisi käydä päiväseltään. Muutaman perilläolotunnin olisin viettänyt taidemuseossa ja ortodoksisessa kirjakaupassa.

Taidemuseoon vetää Oscar Parviaisen kokoelma. Monipuolisen taiteilijan symbolistinen kausi kiinnostaa. Olen aina ollut symbolismin ystävä, Hugo Simberg nyt etunenässä suosikkini, mutta myös monet muut. Toisena museon vetonaulana tietysti ikonit. Kaksi täysin erilaista maailmaa, joilla yhteinen ydin - molemmat ikkunoita toiseen todellisuuteen.

Koulupäivä

Lumitöiden uuvuttamana nukuin yöllä kuin tukki. Aamulla aikaisin ylös ja varhaispendolinolla Tampereelle. Junia oli myöhässä suuntaan ja toiseen, joten kotikylän asema oli matkustajakuhinaltaan kuin suurempikin city. Aamukahvin jälkeen istumalihasten testaus koko päivän kestäneessä Vankilan arki -seminaarissa, jossa viranomais- ja tukitoimijatahojen lisäksi kuultiin parhaillaan lusivan elinkautisvangin ja vankilakierteestä selvinneiden ex-rikollisten selviytymiskeinoja. Lähes kaksisataa tyytyväistä kuulijaa antoi raikuvat aplodit päivän päätteeksi.

Ollako koulutuksissa tavoitettavissa vai ei, siinäpä kysymys. Vapaapäivien suhteen pidän tiukkaa linjaa ja työkänny on visusti kiinni, mutta palavereissa ja koulun penkillä teleliikennettä tulee yleensä silmäiltyä ja otettua soittajiin yhteyttä heti kun mahdollista. Se on palvelua, joskin mielestäni myös huono tapa. Ihanne olisi, että voisi 100% keskittyä meneillään olevaan. Jokainen tauolla soitettu puhelu on pois kahvipöytäkeskusteluista ja hajottaa muutenkin ajatuksia. Ja sitten vasta hajottaakin, kun tulee viesti pulassa olevalta työkaverilta, jonka avaimet olen unohtanut palauttaa...

Illalla ladulle lyijynraskain jäsenin porkkanana sauna. Nihkeää oli meno ja saunan lämmössäkin toivomisen varaa.

Miesten töissä

Joillekin on kauhistus, kun puhutaan miesten ja naisten töistä, mutta minun mielestäni jaottelu on ok. Se, että työt jaetaan taipumusten ja ominaisuuksien, tässä tapauksessa sukupuolen mukaan, ei estä, etteikö toisen reviirillä voisi häärätä. Meillä tehdään yhdessä kaikkia kotitöitä. Voin siis iloita perin tasa-arvoisesta suhteesta. Oikeastaan olen saamapuolella, totuus nimittäin on, että minä saan paljon useammin kaverin naisten töihin kuin puolisoni miesten töihin. Mutta kun se nyt vaan on niin, että raskaat työt ja öljyiset hommat sujuvat miehiltä paremmin.

Tänään se taas nähtiin. Puolisoni vekkari piipitti aamuneljältä lumitöihin, mutta koska lumisade oli vasta alkanut, kolattavaa ei ollut. No, mitäs, sopii se kola minunkin käteeni, ajattelin töiden jälkeen, kun kävin lumimassojen kimppuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää homma yhteiseksi puhteeksi kullan kotiuduttua opin tieltä puoli kymmenen jälkeen. Ei kiitos yötyölle.

Vaan olipa urakka. Saattaa olla jokunen mustelma kintuissa ja käsivarsissa. Kyllähän tuota lykki, lumi ei ollut edes kovin painavaa, mutta ne vallit. Miten tällainen lyhyt tyttöraasu kippaa täyden kolallisen metrin puolentoista korkeuteen. Lapio vaan kauniiseen käteen, kola vallin juurelle ja tyhjäksi neljällä viidellä lapion pistolla ja taas uutta kolallista kehiin. Oli yllättävän joutuisaa noinkin. Mutta siis. On miesten töitä ja on naisten töitä.

Purnukkaan järjesty

Olen syntynyt sellaisten tähtien alla, että tavarat huushollissamme ovat aina jämptisti paikoillaan. Piirre on toki ominainen naisille, mutta erityisesti neitsyt-merkkisellä järjestelmällisyys korostuu. On sanomattakin selvää, että vaatteet järjestyvät kaappiin käyttötarkoituksen ja värin mukaan ja että kirjat ovat hyllyssä aiheittain ja aakkosjärjestyksessä. Entä miten puolisoni on pärjännyt piirteeni kanssa? Hienosti. Kaksikymmentä yhteistä vuotta on tehnyt hänestäkin mestarin. Kysymystä "minne olet laittanut" ei enää tarvita puolin eikä toisin.

Kaikenlaiset avatut ja vajaat pussit nurkissa ovat ikäviä, ne ovat enimmäkseen tiellä ja sotkevat, vaikka kuinka yrittäisi suuta sulkea. Siksi käytetyimmät kuivatuotteet päätyvät meillä silmäniloksi työpöydälle Iittalan Jars-purkkeihin ja muut kaappeihin Orthex-muovirasioihin, joista jälkimmäisiin merkitsen aina maalarinteipillä tuotteiden parasta ennen päiväyksen kanteen. Viimeisin hankinta taistelussa epämääräisiä pussukoita vastaan on kaksi isoa peltipurkkia kissojen jutuille. Tavallaan turhakkeita nuokin, mutta minkäs teet, kun mieli lepää kaiken löytäessä siivosti paikkansa.

Vaskooli

Jos vuosi olisi jatkunut vanhaan malliin, olisin tällä hetkellä vetämässä kuoroharjoituksia. Miten oikealta luopumispäätös tuntuukaan, sielu on vapautunut taakan alta, taakka sekin, kun ajan puutteen vuoksi on joutunut hoitamaan homman vasemmalla kädellä, ja kun palavin innostus kuorotyöhön on hiipunut. On tuntunut hyvältä kuulla viestejä, että laulamisen ilo jatkuu.

Vietän yksinäistä koti-iltaa. Surullista sanoisi joku, mutta minä nautin. Takkatuli, kissa kainalossa ja hyvää luettavaa, lasillinen punaviiniä... ei tällä kertaa, menen vielä kultaa asemalle vastaan. Nyt menossa Kirsi Virtasen Lupa olla nainen ja Hilkka Olkinuoran Elä ihmeessä, tuhti paketti naisasiaa siis. Viimeistään tässä iässä sitä toivoisi, että elämän vaskoolista erottuisi hiekan seasta ne kaikkein merkityksellisimmät kultahiput, joiden olemassaolon on salatulla tavalla tiennyt, mutta ei ole tohtinut suodattaa turhan ja tarpeettoman seasta. Eli tervettä itsekkyyttä peliin. Lempeyttä itseä kohtaan ja sitä, että alkaa elää itseään kuunnellen. Keski-ikäisen naisen elämän kliseistä ehkä liikuttavin, oih, mutta niin tosi.