24. marraskuuta 2010

Toisinto

Eilen polonen - autossa ei elonmerkkiä vieläkään - tänään ompelukone. Iltapuhteena valmistelin huomisen työpäivän askarteluosuutta väsäämällä punaisesta vohvelikankaasta joulupussukoita, jotka kirjotaan alakoulun tapaan - muistattehan nuo käsityötuntien nostalgiset vohvelityöt? Kirjastosta hain oppaaksi ja inspiraation lähteeksi Aino Ollilan Vohvelitöitä -kirjan.

Suristelin koneella maltillisesti pelkkää suoraa- ja siksakommelta, mutta silti vanhemmilta 20-vuotislahjaksi saatu Pfaff alkoi kangistua jo urakan puolivälissä. Ensiavuksi rasvaa liikkuviin osiin, vaan ei auttanut. Ohjekirja on muutoissa kadonnut, joten nettiin taas. Ei sieltä merkkikohtaisia hoito-ohjeita konevanhukselle löytynyt, mutta Marttaliiton keskustelupalstalta suositus purkaa jämähtäneen puolakotelo osiin, ja puhdistaa ja öljytä perusteellisesti. Tein työtä käskettyä, ensimmäistä kertaa koneen historiassa. (Pyhä huolettomuus on hyve, mutta joissain asioissa olen liian huoleton.) Syväpuhdistus auttoi ja kone tikkaa iloisesti taas.

23. marraskuuta 2010

Kohmeessa

Yhdeksän pakkasastetta, kalsea koillistuuli, ja auto hyytyy risteykseen. Uusi kokemus minulle. Kyseessä oli laina-auto, äidin VW polonen, joka oli juuri herätelty pitkän ulkosäilytyksen jälkeen tylysti suoraan startaten, tyhmyyden huippu, mitä nyt lukkosulalla, harjalla ja raapalla vähän kutkuteltiin. Hyvin tuo hörähti käyntiin, mutta parinsadan metrin ajon jälkeen kojelaudassa jo öljy- ja akkuvalo kilvan tuikkivat, ja kohta ei tuikettakaan eikä inahdusta. Ei vieläkään, ei vieläkään, eikä vielä. Soitto kullalle pelastusoperaatioon. Siinä odotellessani kolmen nuoren miehen porukka ja yksi perheenisä tarjosivat apuaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

Akku antoi elon merkkejä, mutta muuten kone yskähteli sen verran kankeasti, että katsottiin parhaaksi hinata kangistunut kotiin autotalliin sulamaan. Siinä onkin vitsit vähissä, kun yrittää kylmässä ja pimeässä vieraasta autosta löytää tarvittavat apuvälineet, hansikaslokeron lukitussalpakin oli jäässä ja ohjekirja sen takana. Ei kun kotiin nettiin ohjeita etsimään, ja oma hinausköysi mukaan. Olin ensikertalainen hinaushommissa, joten puolisoni kokeneena istui hinattavan rattiin, ja kotiin päästiin. Työnnettiin polonen autotallin lämpöön ja annettiin kunnon bensahörpyt iltapalaksi, joskos tuo aamuksi tokenisi ajokuntoon.

21. marraskuuta 2010

Tuomiolla

”Vihan päivä kauhistava” on yksi lempivirsistäni. Moodissa mennään, ja kun urkujen jalkiossa parahtaa bassopasuuna ainakin tällä lukkarilla ”sydänjuuret värähtää” kuin virressä ikään. Tuomiosunnuntain tekstissä ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin, sen mukaan, mitä on tehty tai tekemättä jätetty.

Anthony de Mello, intialainen jesuiittapappi ja psykoterapeutti väittää tekoihin, hyviin ja pahoihin, perustuvaa arvomaailmaa ontoksi ja valheelliseksi, koska hänen mukaansa kaikki hyvätkin teot tehdään itsekkäistä syistä joko oman kruunun kiillottamiseksi tai syyllisyyden välttämiseksi. Kirjassaan Havahtuminen hän tuo tuomiokertomuksen vuohien ja lampaiden kohtaloon uuden käänteen. Tuomio ei tulekaan tekemättä jättämisistä, nuo raukat eivät edes tienneet laiminlyönneistään, vaan tuomiolle joutuvat ne hyvikset, jotka tiesivät tehneensä hyvää.

Minä myönnän valitettavan usein kuuluvani tuohon jälkimmäiseen joukkoon, jolla omakätiset aplodit raikuvat sisimmässä, tuo kielikuva on jostain runosta, kun päivän hyvä työ on tehty. Ja kilttinä tiedän senkin, miten monesti alkusysäys hyvän tekemiselle on pelkkä velvollisuudentunto ja joskus jopa syyllisyys. Jesuiittaveli antaa toivoa näillekin kurjille. Kun ihminen havahtuu tajuamaan, että on pelkkä omahyväinen ääliö, hän vapautuu pisteiden keräämisestä ja kaksinaamaisuudesta, muiden mielipiteistä siis, ja myötäsyntyinen hyvä nousee esiin. De Mello totisesti antaa ajattelemisen aihetta.

Illan lähes kolmetuntisessa kulttuuripläjäyksessä paha sai loppumetreillä palkkansa, mutta siitä toiste lisää.

20. marraskuuta 2010

Sarastaa

Kaksi vuotta meni harkitessa, nyt yöpöydällä hehkuu sarastuslamppu, joka herättää lempeästi enenevällä valollaan ja luonnon äänillä. Tänään herättiin linnun lauluun. Olin jo päättänyt tulla toimeen ilman moista vempainta, mutta tämän syksyn aamuväsymykset ja pommiin nukkumiset saivat pyörtämään päätöksen. Nähtäväksi jää kuulunko niiden joukkoon, 80% käyttäjistä, joiden aamuja lamppu todella virkistää.

Pikkusormen mentyä oman osuuskaupan alepäiviltä kotiin päätyi myös sievä työpöydän valaisin, kahvakuulat isännälle ja emännälle, nuotiopannu, joka kesällä jäi hankkimatta, kaksi muumimukia, kenkäteline, ulkolämpömittari, vaatetta ja ruokaa, monenlaista tarpeellista ja tarpeetonta siis. Tarpeeton sentään pääosin kotimaista ja kierrätettävää, jos nyt jotain puolustuspuhetta näin tuomiosunnuntain aattona yrittää.

Tähän päivään on mahtunut petivaatesulkeisia (vaihdettiin paksummat talvitäkit), kissojen matolääkintää vähemmän mukavine sivuvaikutuksineen (pissa- ja oksennuspyykkiä), väsähtänyttä kuntosalilla rehkimistä, saunomista ja hyvää kotiruokaa.

17. marraskuuta 2010

Bingo!

Eilisen avainlippuleivän kotimaisuus jäi mietityttämään, koska leipomon verkkosivuilla kotimaisuutta ei mitenkään erityisesti korostettu. Laitoin sähköpostilla kyselyn maalaisruislimpun jauhojen alkuperämaasta, mutta vielä ei ole vastausta tullut.

Kaksi silmäparia näkee enemmän kuin yksi. Tänään tutkailin kaupan leipähyllyn rukiista antia puolisoni kanssa, ja bingo, täysin suomalainen ruisleipä (kuvassa) löytyi, ja vieläpä lähiruokaa. Taikina valmistetaan Pirkanmaan pelloilla kasvaneesta viljasta, jauhetaan Ylöjärven myllyssä ja paistetaan Aallon Leipomon arinauunissa samassa pitäjässä. Eikun maistelemaan.

16. marraskuuta 2010

Ruista ranteeseen

Eilinen Maaseudun Tulevaisuus kysyi, miksi suomalaiset kuluttajat, jotka nostivat kauhean äläkän ruotsalaisesta maidosta, eivät ole kiinnostuneita ruisleipänsä alkuperästä. Suurin syy välinpitämättömyyteen on lehden mukaan ruisleivän mieltäminen niin supisuomalaiseksi, ettei ajatus leipomoiden käyttämästä virolaisesta tai puolalaisesta rukiista juolahda mieleenkään.

Suomalainen ei usko näkemättä. Tutkin asiaa kauppareissulla ja sain kierrellä leipähyllyllä pitkän tovin ennenkuin ensimmäinen täysin suomalainen, mikäli avainlippuun on uskominen, ruisleipä löytyi. Uotilan maalaisruislimppu. Ihan joka leipälaatikkoa en kehdannut penkoa. Tähän asti olen kantanut kotiin paalikaupalla Suomen suosituinta ruisleipää, Suomessa suomalaisin käsin ja konein ulkolaisesta rukiista leivottua.

Usko suomalaiseen viljaan -seminaariväki tivasi viime viikolla kaupan edustajilta, milloin täysin kotimainen leipä saadaan myymälöihin. Vastaus oli "sitten kun kuluttajat vaativat". Niinpä. Sitä tehdään, mikä menee kaupaksi, ja suomalaiset harvoin kyselevät leivän alkuperän perään. Kaikkea muuta sen sijaan kysellään, kuten sitäkin, milloin markkinoille tulee täysin hiilihydraatiton leipä. Seminaari nosti pienleipomot, jotka monet jo nyt käyttävät kotimaista ruista tuotteissaan, avainasemaan kuluttajien herättelemisessä: "Me tehdään oikeasti kotimaista leipää - kaikki eivät tee!"

Jauhohyllyssä kotimaisuusaste on korkeampi, mutta tarkkana saa sielläkin olla. Ei sillä, että tässä leipuriksi ryhtyisin. Tumma leipä ostetaan jatkossakin, mutta ehkä enemmän eri vaihtoehtoja punniten kuin ennen.

14. marraskuuta 2010

Valvokaa

Kirkkovuodessa lopun lähestyessä valvotaan. Tarinassa viisaat ja tyhmät neitsyet sähläävät öljylamppujensa kanssa, ylkä saapuu ja suvaitsee hääiloon vain valovoimaisimmat neidot. Karitsan hääateria alkaa. Joskus sitä kielikuvien keskellä miettii, että millä vuosisadalla tässä oikein eletään. Kirkolliskokous on sentään päivittymään päin, koska hyväksyi rukouksen homoliittojen puolesta. Rukouksen, oikeuden, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Mutta askel oikeaan suuntaan kuitenkin.

Tänään herättiin tavallisesta pyhäaamusta poiketen aikaisin ja suunnattiin kotikirkkoon messuun sekä vaaliuurnille. Valvomisen sunnuntaina nukkuneiden puolue ei saanutkaan minusta jäsentä, vaan pitkän harkinnan jälkeen kannoin ääneni kekoon. Paikallisen lähetyslounaan jätimme väliin, koska meininki oli salille rautaa nostelemaan, oikeampi termi kai olisi rautaa kiskomaan, sillä renkumme lähinnä laitteissa, joissa painopakka keikkuu hihnan päässä. Kropan rasittamisen ja hyvin syömisen jälkeen ilta on kulunut kotoillen.

13. marraskuuta 2010

Säveltäjä itte

Eilen oltiin pitkästä aikaa - taskusta löytyi lippu, joka kertoi, että viimeksi neljä vuotta sitten - Tampere Filharmonian konsertissa. Ohjelmassa oli uusinta uutta ja taattua peruskauraa. Lavantäysi soittajia lupasi hyvää illan Suomen ensiesityksestä "tästä varmasti tykkään". Monipolvinen eri soitinryhmiä hyödyntävä vangitseva ja tiivistunnelmainen parikymmenminuuttinen, Kalevi Ahon Minea-teos hurjine loppuineen jytisytti lattian kautta koko kehoa. Kunnon kättenläpytystaputusten jälkeen säveltäjä itte kutsuttiin yleisön joukosta lavalle kukitettavaksi. Tavallisen oloinen suomalainen mies.

Orkesteri pieneni lähes puoleen, kun illan viuluviikari astui lavalle. Olihan se mielipuolisen taiturillista stradivariuksen sahaamista kuin Paganinin aikoina konsanaan, mutta ei väräyttänyt tuntokarvoja samoin kuin kotimainen jytinä. Koska musiikki ei vanginnut, visuaalisuus vei voiton. Oli mukava seurata, miten sivun käännöt oli organiseerattu, miten soittajat kommunikoivat keskenään elein ja katsein, miten joku eli soitossaan niin, että oli tuolilta pudota, kun taas joku soitti coolisti ilmeenkään värähtämättä. Ja kapellimestarin ja solistin tanssahtelu sitten, tuo villi musiikissa ja musiikista eläminen. Viulisti taputettiin vielä sooloilemaan. Iljalla on totisesti taito hyppysissä.

Väliajan lämpiöjaloittelun jälkeen luvassa oli 50 minuuttia klassista esiromanttista perusmättöä by Beethoven. Orkesteri kasvoi muutamalla soittajalla. Paatoksellista, mutta juuri sitä klassista, johon nuorena ihastuin, kohtalonsinfonia ja sen kaverit. Tänään vuorossa kaveri numero kolme lisänimeltään Eroica. Vaihtelevan tunteikasta - tyyntä ja myrskyä, iloa ja surua - teos kuin elämä itse. Ja ne minuuttien mittaiset kadenssit, jauhaa ennen loppua, ja vieläkin jauhaa. Taputaputapu, ja vielä kerran tapu, kapellimestari kutsuttiin neljästi lavalle pokkaamaan, Lintu, symppis tyyppi.

Konsertti on kuultavissa ylen ykkösellä sunnuntaina.

10. marraskuuta 2010

Talvimoodi

Eilen tuiskutti tuimasti. Aamulehden pieni ajankohtaisjuttu muistutti Autoliiton suulla "talvimoodissa" ajamisesta. Ensin auton tsekkaus, talvirenkaat, valot, pissapoika, ja sitten liikenteeseen, jossa riittävä peli- ja kelivara vie turvalliseti tuiskunkin halki.

En ollut kuullut aikaisemmin talvimoodi-sanaparia. Lukkarille moodi on keskiaikainen kirkkosävellaji, joka soi nykykorvaan itämaisen kiehtovasti. Pidän kaikista kirkkosävellajeihin kirjoitetuista virsistä, joita muutamia etenkin virsikirjan juhlapyhäosastoista löytyy. Jouluna ja pääsiäisenä ihmiset kaipaavat tuttuja säveliä, joten keskiaikaiset virsikummajaiset jäävät valitettavan usein juhla-ajan tilaisuuksissa laulamatta. Sävelmät koetaan vieraiksi ja vaikeiksi, ja noidankehä on valmis. Koska outoja virsiä ei lauleta, niitä ei opita ja seuraava virsikirjauudistus, pahaa pelkään, heivaa käyttämättömät sävelaarteet hiiteen.

Mutta ajellaan, ystävät, kelinmukaisesti talvimoodissa, ettei jouduta ennenaikaisesti enkelikuoron moodeja veisailemaan.

7. marraskuuta 2010

Allerseelentag


Hämärtää. Poispäin kävelee
hartiat kyyryssä
metsämies. Yksinäinen sydän.
Sinun? Minun? Vai jonkun heistä
joille toimme kynttilän?
En ehtinyt nähdä kasvoja.

Niin tyhjä, viileä ja vapaa
on mieli. Mäntyjen alla
kanervikko jatkuu loputtomiin, ja haudat.
Kuolema jatkuu
niin kuin elämä. Yksinäisyys
jatkuu niin kuin läheisyys, rakkaus.
Ei niille mitään voi. Voit vain
sytyttää kynttilän
kuolleille, eläville,
vieraille, läheisille.
Kaataa lasin viiniä,
murtaa palan leipää,
kaivata. Ja sammuttaa kaipauksen
kuin janon.

Yön pimeydessä taivaan holvi on täynnä
tiheinä pisaroivia kuiskauksia, katseita,
kadotetun läsnäoloa. Palaamattoman paluuta.


Lassi Nummi


Lassi Nummen Joulukonsertto-runoteos lähtee liikkeelle syksystä, ajasta ennen joulun odotusta: "On hyvä tajuta marraskuu, jotta varmasti tajuaisi joulun". Vastakohdat täydentävät toisiaan, kontrasteista syntyy selkeys ja kenties uusi näkökulma, joka kantaa kevääseen asti.

Tänä vuonna kaikkienpyhienviikonloppu pusersi mehut niin töissä kuin kotona, joten tänään iltapäivällä oli pakko hyvien tapojen vastaisesti tehdä oharit. Kaksi päällekkäistä tilaisuutta, joista valitsin työtoverin luona naisellista hömppää sisältävän epävirallisen, sitä kun naiivina luulin, että verkostomyynti-ilta jotenkin keventäisi oloa. Toisaalla yksi seurakunnan kuoroista juhlisti satavuotista taivaltaan konsertein ja vastaanotoin.

1. marraskuuta 2010

Silmälääkärissä

Sain ensimmäiset silmälasit opiskeluaikana kaksikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen olin jo pari vuotta yrittänyt tihrustaa niin oppitunneilla kuin liikenteessä. Nyt on kolmannet silmälasit menossa eli käytän kakkulat jotakuinkin loppuun ennen kuin hankin uudet. Näön vuoksi ei ole tarvinnut laseja uusia eikä ulkonäönkään, koska suosin yksinkertaisia aina käypiä kehysmalleja.

Tähän asti optikko on tarkastanut näköni, mutta koska yli nelikymppisen on hyvä istahtaa myös silmälääkärin tuoliin, varasin ajan paikkakunnan ainoasta ketjuuntuneesta liikkeestä. Hyvältä näytti: silmänpohjat ok, silmänpaineet ok, näkö lähes ennallaan ja vain pientä iän mukanaan tuomaa taittovikaa, silmän kaari kun lässähtää vanhemmiten siinä missä kroppakin.

Ei ollut fiilistä jäädä heti valitsemaan uusia laseja. Kokemuksesta tiedän, että valinta on konstikasta puuhaa. Joukosta erottuu pari kolme kivaa mallia, joiden välillä päätös on tehtävä. Ja sitten aina tämä: Entä jos valitseekin pöntösti ja katuu lasit saatuaan? Silmälasit on liian kallis hutiostos.

Marraskuun etukorttitarjouksena liike tarjoaa kahdet silmälasit yksien hinnalla tai aurinkolasit vahvuuksilla kaupan päälle. En pidä markkinoinnista, jossa kannustetaan kuluttamaan turhuuteen. Aurinkolasit eivät ole turhuutta, mutta tuplalasien ”arkeen ja juhlaan” -pointti mielestäni on. ”Hei, käännytään takas, mä unohdin vaihtaa mun bilerillit.” Mutta liha on heikko ja ajatus kaksista laseista kutkuttaa etenkin kun aurinkolasit tuli toissa keväänä hankittua. Tässä kun ilta ehtii niin puntariin tuplakaupan plussat ja miinukset.

+ Lasien hinta puolittuu
+ Saan lasit 14 vuodeksi (vaihtoväli ollut noin seitsemän vuotta)
+ Kaksi valintaa ei voi mennä pieleen
+ Uskallan valita myös sähäkän mallin

- Lähinäkö alkaa heiketä 45 ikävuoden jälkeen ja lasit on uusittava
- Trendimalliin kyllästyy äkkiä, mutta olisi tylsyyden huippu valita kahdet samanoloiset "varmat" kehykset

Ensimietinnän tuloksena enemmän plussaa. Pyhäinpäivän työhukista johtuen perjantai on vapaapäivä, joten teen valintani silloin. Yhdet tai kahdet.