Veturipullo

Tänään kartutin veturipullokokoelmaani kolmella uudella värillä. Kun samalla myyjällä oli useampi pullo kaupan ja hintakin kohtuullinen, tartuin tilaisuuteen tuplata kokoelmani.

Veturipullo on Erkkitapio Siiroisen suunnittelema ja Riihimäen Lasi Oy:n valmistama puristelasipullo, joka syntyi juhlistamaan Riihimäki-Pietari-radan satavuotista historiaa vuonna 1970. Riihimäen tehdas valmisti juhlapulloa kirkkaana, keltaisena, lilana, sinisenä, amberina ja ruskeana noin 15000 kappaletta. Tämän jälkeen pulloja tehtiin tuhannen tai parin tuotantoerissä vaihtelevin sävyin. Riihimäen Lasin toiminta päättyi vuonna 1990. Suupuhallus ja taidelasin tuotanto loppui jo 1976. Viimeisinä vuosina tehtaassa valmistettiin automaattisesti tehtävää käyttölasia, Kotilasia. Vuonna 1995 Siiroinen myönsi riihimäkeläiselle JL-Lasille oikeuden valmistaa rajoitetun 2000 kappeleen erän veturipulloja. Kumma kyllä, uusin tulokas on harvinaisin ja kallein.

Aluksi en edes pitänyt veturipullosta. Keräilin sinisiä pulloja kuistin ikkunalle ja koska halusin hankkia muutaman suomalaisen klassikkopullon kohentamaan alkuperältään Alko- ja Tiimari-voittoista rivistöä, veturipullokin tuli ostettua. Rumahan se oli eikä edes veturin näköinen, ei ainakaan suomalaisvalmisteisen veturin. Kun kuistin ikkunalaudat täyttyivät ja harrastus oli katkolla, huomasin kirjahyllyn päällä matalan pullorivistön mentävän tilan. Vain kaksi mallia tuli kysymykseen, veturipullo ja aurinkopullo. Valinta oli helppo. Meillä on aina harrastettu rautateitä, joten veturipullo sopi teemaan ja oli lompakollekin ystävällisempi keräilykohde. Kalleimmista aurinkopulloista on pulitettu jopa 1250 euroa.

On sitten rouvallakin ikioma rautatieharrastuksensa satunnaisen veturitallilla hääräämisen lisäksi. Suomalaisen puoliantiikin osto- ja myyntiliike Laatutavara luokittelee tuotteet eri kategorioihin ja veturipulloon on liitetty määreet ”merkkituote, keräilyesine, näyttelyesine” sekä ”erityisesti naisille”. Mitä tuohonkin sanoisi?

Lukkari ja rakkaus

Lukkarinrakkaus. Siis mikä? Erityinen jopa hyvinkin puolueellinen kiintymys johonkin asiaan, ihmiseen, paikkakuntaan tms. Sanaparin esikuvana on ranskalainen amour de clocher, kotiseudun rakkaus nurkkakuntaisuudeksikin käännetty. Ruotsinnos klockarkärlek, josta sana on suomenkieleen muokattu, perustuu clocher-sanan väärään tulkintaan. Clocher merkitsee kotiseutua tai kotikylää, ei lukkaria.

Olen muuttanut elämäni aikana neljän kilometrin säteellä. Onko se lukkarinrakkautta sanan alkuperäisessä merkityksessä? Eihän toki. Suomesta löytyy monta paikkaa, jossa voisin kuvitella asuvani. Skaala on laaja ulottuen Kainuun vaaramaisemista tehdaskaupunkien keskuspuistojen liepeille. Ainoastaan lakeus ja pääkaupunkiseutu kuuluvat kahdesti harkittavien listalle. Eipä silti, puolensa kaikissa.

Vaikka maakuntien välillä on eroja, joka puolelta maata löytyy samankaltaisia sanontoja. Esimerkiksi kutoja, joka ”ottaa lukkarin viereensä yöksi” tai ”joutuu lukkarin viereen makaamaan”, jos työ ei ota sujuakseen, on tuttu niin idässä kuin lännessä. Lukkari tarkoittaa tässä yhteydessä kangaspuissa olevaa tukkia, jolle kangas kiertyy. Sen ruotsinkielinen esikuva sana klockare tai klockarstock on syntynyt tukin päässä olevan lukituslaitteen äänen mukaan. Tukin kiertyessä lukko kilkuttaa iloisesti.

Ihminen muistaa aisteillaan. Kangaspuiden rytmikäs louskutus ja tukin kilkutus ovat kuuluneet päiviini jo taaperona. Ujo lapsi suurine silmineen äidin kanssa kansalaisopiston kudontapiirissä sai aluksi kiitosta kiltteydestään. Kun tädit tulivat tutuiksi ja rohkeus karttui, kudontasalista löytyi kiinnostava maailma polkusineen, vipuineen, nyöreineen, lankoineen ja kuteineen. Ja millainen karuselli luomapuissa! Kudonnanopettaja kielsi ilonpidon vaarallisena, mutta vinha pyöriminen jatkui salaa aina kun aikuisten silmä vältti. Kun muutimme omakotitaloon, äiti osti omat kangaspuut ja tuttu äänimaisema siirtyi olohuoneeseemme. Vuosien saatossa minäkin aloin ymmärtää kutomisen päälle. Tarkkuutta ja fyysistä voimaakin vaativasta harrastuksesta on iän myötä luovuttava. Pelastin äidin kangaspuut sukuun kuusi vuotta sitten kaupan ilmoitustaululta enkä ole katunut. Kutomisen äänet soivat nyt minun toimestani.

Vanhemman väen puhekielessä lukkari tarkoittaa kanttoria, kirkkomuusikkoa, joka pyhäaamuisin tämmää uruilla eloa jumalanpalvelukseen. Sitäkin tässä ollaan. Viimeiset viisitoista vuotta olen tämmäillyt freelancerina kotirovastikunnan alueella, tosin on vuosiin muutakin työtä mahtunut. Mutta mikä saa lukkarin jäämään kotiseudulleen? Tietysti rakkaus. Mon amour.

Tässä kootut selitykset bloginimelle, joka saattaa äkkiseltään kuulostaa kielteiseltä. Taustat tuolle väärin tulkitulle sanaparille löytyivät täältä.

Luvassa kirjoituksia lukkarin arjesta ja tärkeäksi kokemistaan asioista. Ja kudontajuttuja sitä mukaa kuin valmista syntyy.